25.2.13

Improvisatsuunia

Törmäsin improon ensimmäisen kerran joskus 80-luvulla. Telkkarissa. Ulla Tapaninen ja Nyhjää tyhjästä. Seuraava rekisteröity muistikuvani on 90-luvun lopun Imatralta, improvisaatioteatterin maailmanennätysyrityksestä. Tavallaan kiehtovaa ja aika väsynyttä. Sitten 2000-luvun alun Otaniemessä Teekkarispeksin fuksisuunnistusrastilla. Olen aina suhtautunut improon neutraalin positiivisesti, vaikka ajatus näyttelemisestä tuntuukin hirveän vieraalta, jopa vastenmieliseltä.

Päätin antaa itselleni joululahjaksi Stella Polariksen vuorovaikutuskurssin. Kurssikuvauksen perusteella pystyin aavistamaan, että kyse on pitkälti improvisaatiosta. Kurssin nimi lupasi kuitenkin käytännöllistä ensikosketusta aiheeseen - ei siis mitään liian hörhöä, mutta kuitenkin vähän jotain uutta ja virkistävää, kun tuntui, että olen lillutellut tutuilla urilla ja mukavuusalueella vähän turhan kauan.

Yllätyin kurssilla positiivisesti tosi monta kertaa. Improharjoitteissa ei ollutkaan kyse starailusta tai nokkeluuksista, vaan toisten kuuntelemisesta, herkeämättömästä läsnäolosta ja energian suuntaamisesta itsestä muihin. Ei tarvinnutkaan kosketella tuntemattomia ihmisiä. Ja että kurssilla oli myös tavallisia suomalaisia miehiä eikä vain akateemisesti koulutettuja naisia.

Monta asiaa valkeni: Kuinka vahvasti nujertava sana "ei" onkaan. Kuinka ristiriitaista viestiä "joo, mutta..." välittääkään.  Ja kuinka paljon vauhtia voikaan saada sanomalla "joo, ja..." sen "joo, mutta..." sijaan. Ja kuinka tärkeää vuorovaikutuksen sujumiselle onkaan turvallisuuden tunne.

Minusta tuntuu, että sain kurssista enemmänkin kuin vain konkreettisia vuorovaikutustyökaluja. Jokin korvien välissä tai selkäytimessä (tai mikä ikinä se paikka onkaan) jäi raksuttamaan ja prosessoimaan. Tiedänkö itsekään edes murto-osassa tilanteista, mitä haluan saavuttaa? Mikä tukee sitä, mitä haluan milloinkin vuorovaikutuksella saavuttaa - mikä estää sen? Nämä ja muut päässä pörräävät kysymykset aiheuttivat sen, että a) muistan pitkästä aikaa nähneeni jotain unta ja b) en huomannut perjantaina tehdystä liian rankasta kahvakuulatreenistä aiheutunutta lihaskipua ennen kuin maanantaiaamuna, kun särky jo kaiken järjen mukaan oli jonkin verran laimentunut.


Jos aihe kiinnostaa, niin voin tämän yhden viikonlopun kokemuksella suosittella ainakin Stella Polariksen vuorovaikutuskurssia. Jos hinta hirvittää, niin pyydä vaikka tasavuotissynttärilahjaksi tai kysy, maksaisiko työnantajasi sen - vuorovaikutustaitoja kun tarvitaan lähes joka työssä. Tai jos vastaat firmasi tyky- tai koulutustoiminnasta, niin kyllähän ainakin Stella ja esimerkiksi Improvment kouluttavat firmojakin räätälöidysti. Eikä tarvitse pelätä, se ei ole mitään kiusallista jaxuhaliterapiaa. Se on kivaa ja jopa vähän katu-uskottavaakin.

5.2.13

Torttutesti: Eurest Metsänpoika

Ei hyvää päivää! Tai siis ei hyvää Runebergin päivää!

Meillä oli tänään töissä jälkiruuaksi Runebergin torttuja. Jotkut teistä ehkä muistavatkin parin vuoden takaisen työpaikkalounas-ruunarin. No, sehän ei ollut vielä mitään. Nyt on työpaikkaruokalassamme uusi ravintoloitsija ja uusi ruunari-reseptin - joten kyllä kelpaa!

Kuva: Jarkko Stenvall

Valmistaja: Eurest Metsänpoika
Ostopaikka: Eurest Metsänpoika
Hinta: 5,90 euroa (vai mitä se nykyisin maksaakaan, anyway, sis. lihapullat, salaatin ja juoman)
Ulkonäkö: Kääretorttulevy, jonka päällä villi hillo-sokerimassa-ilotulitus
Koostumus: Sokerikakkumainen
Kosteus: Kyllä siitä rasvaläntit jäi kertakäyttölautaseen
Maku: Ruokaöljy ja karvasmanteli
Arvosana: 5+

Tätä herkkua ei olisi ehkä heti tunnistanut Runebergin tortuksi, ellei menu olisi sitä paljastanut. 5+ tuli yrityksestä ja ravintolan sesongintajusta. Kun luottokonditoriani on ulkoistanut itsensä Kaakkois-Aasiaan, ei voi ruveta liian krantuksi. Joten söin kiltisti kaiken. Ensi vuonna uudestaan!